Heissulivei kaikki Hymypojat ja muutkin mukavat... ;) Enpä ole juuri ehtinyt kuin käydä kääntymässä täällä virtuaalimaailmassa, siitä pitää huolen tekemättömien töitten vuori sekä töissä että siviilissä. Viimeiset pari päivää olen mennyt niin sanotusti tukka putkella tulipaloja sammutellen. Näköjään sitä joutuu ennen lomaansa antamaan todellakin kaikkensa - ei siis puhettakaan mistään leppoisasta lomasiirtymästä.

Edellä mainituista syistä johtuen en ole ehtinyt alennusmyynteihin, biitsillä lekottelusta puhumattakaan. Olen vastoin normaalia kesäolemustani siis edelleen kalpea kuin kalkkilaivan kapteeni. Ja sopivasti tuohon häämöttävän lomani alkuun on luvattu suunnilleen räntäsateita - noinhan tuo kuului äsken radiossa uhkailevan. No, hiihdetään sitten kesälomalla kun en hiihtolomaakaan saanut keväällä pidettyä! Pääasia että on vapaata ja pääsee irti arjesta, säistä viis.

Mun on taas monta päivää (jopa viikkoa) tehnyt mieleni koittaa kepillä jäätä erään jutun suhteen, mutta en taida sittenkään... Viimeisin vastaava yritykseni johti ihan johonkin muuhun kuin oli tarkoitus, kamalaan nöyryytykseen ja itkun nieleskelyyn, joten jättänen tosiaan yrittämättä sen enempää. Kannattaako sitä päätänsä hakata aina yhteen ja samaan seinään - tuskin. Joitakin asioita ei vaan ole tarkoitettu onnistuvaksi, on kai se uskottava. Mutta tervetullutta perspektiiviä asioihin sain kuitenkin tänään, ihan yllättäen ja pyytämättä. Ja täysin sattumalta. Se kohensi ensinnäkin mielialaani (vaikkei siinä mitään vikaa ennestäänkään kyllä ollut) ja vahvisti omia käsityksiäni eräästä itselleni tärkeästä ihmisestä ja kokonaistilanteesta. En kai ole siis ihan väärillä jäljillä ollut...

Ja nyt taas kukaan ei taatusti tajua saati kostu tästä tajunnanvirtajaarituksestani yhtään mitään, sorry. Jokainen siis tulkitkoon sanojani vapaasti oman mielensä mukaan :) Saatan tarkoittaa just sitä tai sitten en!

Joka tapauksessa aion nyt siirtyä jääkaapin kautta partsille ja nautiskella ilta-auringossa yhden ohrapirtelön. Tsau!

Voi hurja. Helsingin Kaupunki muisti minua tänään 10,80 euron maksukehoituksella! Olen kuulema laiminlyönyt saamani sakot kirjastoon vuonna 2003 ja Helsinki haluaa nyt periä saatavansa takaisin. Jestas. Eihän siinä sitten mitään. Maksan toki, vaikkei mulla ole kyllä enää minkäänlaista muistikuvaa sellaisesta tapahtumasarjasta joka on johtanut peräti sakkoihin... Luultavasti olen oma-aloitteisesti pidentänyt läjän Avotakkoja laina-aikaa, enkä sitten ole muuttotohinoissani muistanut suunnilleen enää koko saamieni sakkojen olemassaoloa.

Aloin sitten tuossa huvikseni miettimään, että mikä itse asiassa on hurjinta mitä olen ikinä tehnyt. Siis kyseenalaisessa mielessä hurjinta. Siis mitkä tekoseni eivät oikein kestäisi päivänvaloa, jos niikseen tulisi..? Pitkällisen pohdinnan jälkeen totesin, että olen epäilemättä maailmanhistorian tylsin ja varovaisin ihminen. Kirjastosta saamani sakot on siis suunnilleen hurjinta mihin yllän! Paitsi että tietenkin olen pitänyt peliä varatun miehen kanssa monta vuotta ilman kumia - se on ehdottomasti minun elämäni hurjapäisin tekoseni. Mutta noin muuten. En ole koskaan pahoinpidellyt ketään, en ole varastanut, en hurjastellut polkupyörällä ylinopeutta, en lähetellyt herjauskirjeitä, en soitellut nimettömiä puheluita, ilmiantanut koskaan ketään, kurkistellut ystävieni kaappeihin, tutkinut siippani lompakkoa, soittanut privaattipuheluita työkännykällä enkä hitto vieköön edes kävellyt päin punaisia!! (no okei kävelen, jos ketään ei näy) Mutta kuvitelkaa nyt.

Ei niin että mulla nyt olisi mitään vaikeuksiakaan pysytellä ns. kaidalla polulla, mutta otetaan myös huomioon tämä onnettomuus- ja kommellusalttiuteni. Olenhan muutenkin suhteellisen usein ihan huomaamattani ja tahtomattanikin keskellä myrskyn silmää ja toisinaan jopa niin sanotusti syytettyjen penkillä... Tällä tsägällähän minä jäisin heti kättelyssä kiinni vilpistä, jos vielä oikeasti jotain sellaista koittaisin harjoittaa!

Surffaankin tästä nyt nettipankkiin maksamaan sakot pois, ennen kuin siitä koituu jotakin lisäseuraamuksia.

PS. Ai niin. Olenhan mä kerran ollut polttavinani pilveä. En vaan uskaltanut vetää sitä henkeen, ettei se vaan vahingossa käy päähän. Ai kauheeta.

Jokaisella on varmaankin muistissa elämänsä varrelta jokin sellainen ratkaiseva hetki, jonka muistaa kristallin kirkkaana vielä pitkään jälkikäteen - ehkä jopa koko loppuelämänsä. Sellainen hetki, josta lähti vyörymään senkaltainen tapahtumasarja jota ei kuunaan olisi osannut ennustaa, vaikka jo siinä tilanteessa ymmärsikin, että jonkinlainen korjaava liike olisi tehtävä välittömästi... Mutta ellei sitä silloin heti tehnyt (luultavasti omaa pelkuruuttaan), niin jälkikäteen pystyy vain murheellisena toteamaan ja muistamaan sen tietyn hetken, mutta jolle on myöhäistä tehdä enää mitään.

Minulla ainakin on. Sellaisten asioiden kanssa on välillä vähän vaikea elää.

Edellä mainitusta syystä johtuen kaipasin tänään jotain ajatusten harhauttajaa ja taattua piristettä. Alkuilta menikin kivasti lautapelien äärellä muksun kanssa ja kun sain sen peiteltyä unten maille, katselin yhden ehdottomista lempparikomedioistani Burn after reading. Se vaan on  n i i n  hyvä!! Vaikka se on suhteellisen uusi leffa, olen nähnyt sen jo 3 kertaa. Aina vaan se jaksaa naurattaa. Ja se on niitä leffoja, josta varmaan tykkää yhtälailla sekä hameväki että kaksilahkeiset. Tai sitten minussa vaan virtaa liika-annos testosteronia kun tykkään tuollaisista vähän veijarimaisista tarinoista! Hillittömän hauska yhtä kaikki (Kyseisen leffan mieskomistuksilla ei tietenkään ole mitään tekemistä minkään kanssa. Ei tietenkään.) Pakostikin tässä piristyi!

Asiasta aidanseipääseen ja siitä ovenkarmiin, on tullut taas se aika kun pitäisi ruinata jotakuta miespuolista autollista ja mahdollisesti jopa peräkärryllistä kaveria jeesaamaan. Ajattelin kesälomalla taas kohennella vähän tätä lukaaliani lisää, joten materiaalien hankintaan tarvitsisin apuja. Itse omin pikku kätösin meinaan kyllä varsinaiset kohennustoimenpiteet suorittaa - oma apu paras apu. Kuten aina. Mikään ei ole sen kivempaa kuin vääntää yksin ollessa volat kaakkoon ja tehdä omaan tahtiin ja oman maun mukaan uutta! Sain aikanaan avioliitossani tarpeeksi siitä jäkättämisestä (kyllä, miehetkin jäkättävät - se on luonne, ei sukupuolikysymys) ja kaikki tekemisen ilo haihtui pitkäksi aikaa taivaan tuuliin.

Röyh...! Olen tässä illan mittaan nautiskellut yhden oluen ja nyt rupeaa mukavasti nukuttamaan. Pitänee suoriutua tästä vällyjen väliin, joten ei muuta kuin hyvää yötä Blogistania, see you next time!

Noloa. Niin noloa. Säälittävää. Rauhallinen ja herkullinen lounastaukoni sai tänään oksettavan käänteen. Jouduin syödessäni pakostikin kuulemaan kovaäänisen (siihen ilmeisesti nimenomaan pyrittiinkin) keskustelun aiheesta "vein sen tyhmän ressukan aviomiehen" tyyliin I am the biggest winner. Ihan totta. Mikä ihmisiä vaivaa? Arvaan että jonkun mielestä mulla ei olisi varaa arvostella ketään puolella sanallakaan, mutta arvostelenpahan silti kun ärsytti niin paljon. Mun blogi :)
Joka tapauksessa sitä avioliitossaan epäonnistuneen ja surkean vaimon mollaamista ja oman itsensä erinomaisuuden hehkuttelua kesti ja kesti ja kesti... ja kesti. Oli ihan lähellä etten noussut sanomaan pari valittua sanaa tai heittänyt sitä mimmiä läskinpalalla päähän. Hei, oletko kuullut koskaan sanaa empatia? Tilannetaju? Järki?

No, mikään järjen riemuvoitto ei tietenkään ollut sekään tilanne kun itse aikanaan menin rakastumaan ukkomieheen ja ottamaan todesta ne hänen vakuuttelunsa tunteista ja plaa plaa plaa. Puolustuksekseni koitan ainakin itselleni selittää, että minähän nimenomaan koitin lopettaa suhteen useampaankin otteeseen ja pyysin häntä silloin moneen kertaan huolellisesti harkitsemaan, mitä riskeeraa... Olenko minä sen arvoinen? Kuulema olin. Jaa jaa.

Vaikka suhteemme olisi päättynytkin toisella tapaa - niin että meistä olisi tullut pari kuten tästä kailottajasta - en ikimaailmassa olisi nolannut itseäni ja nöyryyttänyt selän takana vaimoa tuohon tyyliin! Eiköhän tuossa tilanteessa olisi sopivinta pitää mahdollisimman matalaa profiilia, ihan jokaisen osapuolen (ja mahdollisten lastenkin) eduksi. Hyi helkkari minkälaisia tunnemaailmoja tuollaisilla ennestään ihan fiksuksi luulemillanikin ihmisillä voi olla. Voi oksennus. Empatiat sille ex-vaimolle. Tuossa kohtaa syvä inho ja viha toista naista kohtaan taitaa olla vähintäänkin oikeutettua!

Ainahan se on. Viha oman siipan petturuutta ja sen toista osapuolta kohtaan ON inhimillistä ja täysin ymmärrettävääkin. Mutta joissakin tapauksissa sen on sitä vielä enemmän kuin joissakin.

Tää lähtis nyt kinkkaamaan lenkkipolulle ja tuulettamaan päätä. Polvi on vähän vihoitellut viime päivinä, saas nähdä tuleeko juoksemisesta mitään...

Voi ähky! Jussit alkaa olla juhlittu ja jälkeläinenkin jo kotiutunut. Silmien alla on pinkeät grillimakkarat ja housunkaulus tuntuu ahtaalta. Päätä ei onneksi jomota, en onnistunut missään vaiheessa juhannusta hankkimaan edes kunnon kankkusta. Alkoa tuli käytettyä siis varsin maltilla, mulle riitti koko jussiksi yksi pullollinen punaviiniä ja 3 kpl puolen litran olutta! Aattoilta ja yö vietettiin muutaman mimmin voimin meillä, paikallisessa räkäl... kulmabaarissa (kuinka alas sitä ihminen voi ihan yllättäen vajota..?) sekä rantsussa kokkoa ihailemassa. Pari iltaa olen siis saanut myös ihan vain latailla akkuja itsekseni, mikä on tehnyt todella hyvää! Onnistunut juhannus siis kaikin puolin. Mukava irtiotto töistä, melkein kuin olisin ollut pidemmälläkin vapaalla. Vielä noin 3 viikkoa loman alkuun, ei meinaa millään jaksaa sinne saakka! Alkaa olla aika tahmeata työnteko tässä vaiheessa vuotta.

Kännykkä pysyi tänä juhannuksena hiljaa ylimääräisten kyselyiden ja epätoivotuilta ja toisaalta toivotuiltakin tyypeiltä tulevien toivotusten suhteen. Syy siihen on viime talvena tekemäni radikaali ratkaisu vaihtaa privaattinumeroni ja salata se. Kuin myös osoitteeni. Olen jakanut sitä uutta numeroani erittäin kitsaasti, jotta se ei missään nimessä päädy vääriin käsiin. Se huono puoli tässä ratkaisussa tietysti on, että koska numeroani ei löydy mistään kaivamalla, ei minua pysty ex tempore lähestymään puhelimitse kukaan ihanakaan tyyppi. Työnumeroni on tietysti saatavana työpaikan järjestelmistä, mutta entäs ne kaikki (ketkä kaikki muka..?) muut? Höh. Tällaisiakin tuli tässä vasta nyt mietittyä, taitaa olla emännän piuhat vedetty Sodankylän kautta. Vielä en uskalla vapauttaakaan sitä numeroani, sen verran tuoreessa muistissa se kaikki kammottava yhä edelleen on. Tilannehan ei välttämättä vieläkään ole aivan niin ohitse, että uskaltaisin sen tehdä.

Äääähh... se siitä. Pointtinahan oli vain voivotella sitä tosiseikkaa, että minuun ei saa yhteyttä, ellen itse ole antanut numeroani. Mitä jos vaikka ipanalle kävisi jotain, sen oma kännykkä tuhoutuisi ja sairaalasta pitäisi saada minut kiinni..? Hui hitto, miksi mä nyt aloin tämmöisiä miettimään? Mutta silti, mitä jos sellainen tilanne tulisi? Miten minut voitaisiin tavoittaa? Helvetti. Onnistuin nyt näköjään kehittämään pikavauhtia korvieni väliin pienimuotoisen ongelman siitä että minua ei pysty hädänkään tullen tavoittamaan!

Oho!! Tästä parempia juhannusfiiliksiä on edes vaikea kuvitella! Hiukan on siis eri tunnelmat nyt kuin pari päivää sitten... En suorastaan tiedä miten päin olisin - eikä tämä millään muotoa liity kaksilahkeisiin :) Ihan totta...
En koe olevani mitenkään erityisen urasuuntautunut ihminen, mutta myönnän olevani perfektionisti työni suhteen. Toisinaan suhtaudun siihen jopa intohimoisesti, kuten nyt tähän juuri päättyneeseen projektiin. Siitä tuli minulle kuin oma lapsi, tein sen eteen kaikkeni ja enemmän kuin minulle olisi kuulunutkaan. Toisaalta se oli pakko tehdäkin, jotta langat pysyivät käsissäni. Vastuu kaatuu kumminkin aina viime kädessä minulle. Tästä menneestä projektista tykkäsin siis kyllä ihan aidostikin, ei sen puoleen. Eilen sain sitten varsin hmm... mukavan tunnustuksen uurastuksestani! Olin niin otettu siitä, että kävin melkein itkemään yllätyksestä ja mielihyvästä - en saata uskoa!

No, onhan tässä kieltämättä muutakin hykertelyn aihetta, myönnetään..! Kahdesta silmäilykaveristani se toinen on ollut pari päivää taas vaihteeksi sellainen tutun oloinen, tuntuu mukavalta nähdä hänet ja vaihtaa aina muutama sananen, hymy ja silmäys. Kuvittelen taas aistivani ilmassa jotakin, mutta olen monestakin syystä (tai ainakin yhdestä isosta ja toisesta vähän pienemmästä) päättänyt ehdottomasti pitäytyä hänen kanssaan vain tällä tasolla. Pieni päivän piristys on aina... no, piristävää. Mutta joskus on hyvä jättää kaikki muu sikseen. (voi olisipa päättäväisyyteni ollut aina yhtä luja!) Joka tapauksessa hänen vuokseen tunnelmani ovat erittäin positiiviset.
Sen sijaan eräs uusvanha tuttavuuteni, jolla sattuu olemaan yksi maailman nuuhkittavimmista niskoista, on stopannut syystä tai toisesta jarrut kirskuen ja perääntynyt renkaat ulvoen :( Ei voi mitään. Alku oli lupaava, kaikki kesäromanssin ainekset olivat kasassa ja tilanne ehti jo hieman alkaa kehittymään, kun tapahtui jotain. Mitä, sitä en näköjään saa tietää. En saa enää minkäänlaista kontaktia Niskaan kohdattaessa, eikä viestiini vastata. Asia selvä, mulle riittää kyllä yksi vastaamaton viesti jo signaaliksi siitä että homma tyssähti, turha minun on niitä tässä ilmiselvässä tilanteessa alkaa laittelemaan yhtään enempää. Syytä voin tietysti vain arvailla, mutta jätän silti arvailut tekemättä. Ainakin ääneen...

Oli miten oli, niin mikään ei kyllä nyt pilaa tätä hyvää tuultani! Aurinko paistaa, kotona odottaa jo eilen suursiivotut nurkat, paljon ruokaa & kori kaljaa, sinkkujuhannus on ihan ovella, ystäväni saapuvat huomenna ja kolmen päivän vapaa alkaa... än nyy tee NYT!!

Hyvää juhannusta! 

Harvoin mulla on pinna kireällä, mutta nyt on.  Luulen, että kun tämä tynkäviikko on ohitse, joudun vastoin tapojani vetäisemään kunnon juhannusnollauksen! Tuo eilen tilittämäni on vaivannut jo monta päivää, plus vielä ihan brand new vitutuksen aihe, joka on jos mahdollista, vielä harmittavampi juttu... Vittu!!
Voitaisko tällä puheella sopia silleen ihan maailmanlaajuisesti, että jos joku juttu kuitataan käyttämällä kirjainyhdistelmää ok, se tarkoittaisi suunnilleen sitä että homma todellakin on okei, eli kunnossa tai ainakin hoidossa? Että se ei niinku tarkoittaisi vaikkapa "on kai" tai "olen kuutamolla" tai "olut kolpakko." Hei jooko? Kun vähän tässä kyrpii olla aina se joka viime kädessä joutuu ottamaan vastuun niskoilleen.

Miesrintamalla on just nyt aika hiljaista. Tyyntä myrskyn edellä luultavasti, mutta parempi toisaalta näin kuin niin... Liekö syksyisen tuntuinen sää syynä siihen, että kaikki kivat (ne kaikki kaksi) pikkuflirttikaverini ovat jotenkin jähmettyneitä, kenestäkään ei oikein irtoa mitään pientä kivaa. Tai sitten joku on taas sohinut välissä omien mystisten motiiveidensa pohjalta. Ei voi tietää. Joka tapauksessa nyt saisi jo ruveta tapahtumaan JOTAIN! Turhaudun tähän junnaamiseen ja alan todellakin kohta kehittelemään mielessäni jotain salaliittoteorioita, kun nämä pikkuviritykseni kokevat mahalaskun yksi toisensa jälkeen. Ja aina se tapahtuu täysin salama kirkkaalta taivaalta. Ensin viritellään ja kehitellään pientä kivaa ja sitten ihan vain ykskaks' tuleekin päivä jolloin koko tunnelma on muuttunut, katsettani vältellään ja kävellään pitkin seinänvieruksia ja vaihdetaan kadun puolta. Enkä enää saa henkilöön kontaktia millään ilveellä. Hämmästyttävää, että tämä ilmiö on alkanut esiintymään vasta tässä suhteellisen lähimenneisyydessä. En pidä tällaisista sattumista. Mutta tietenkään en ala ketään tässä sormella osoittelemaan, enhän toki... pois se minusta ja tästä blogista! Puspus.

Kun omani on niin köyhää, voiskin lysähtää nyt tuonne sohvan pohjalle ja seurailla vaihteeksi muiden Sinkkuelämää! Näkemiin, kiitos.             

...ei siis mitään uutta auringon alla. Olen tässä pari päivää hautonut erästä juttua josta jo lauantaina ohimennen vihjaisin, ja se vituttaa edelleen niinkin paljon että tunnen tarvetta sanoa että saatana. Olipa muuten pitkä ja polveileva ja kaikkea muuta kuin kieliopillisesti oikein kirjoitettu lause.

Homman nimi on nyt se, että sain perjantaina vihiä siitä että minua on puukottanut selkään ihminen, josta en olisi ihan heti odottanut. Kun ensimmäisiä kertoja tavattiin, olin aistivinani tästä henkilöstä tiettyä varauksellisuutta itseäni kohtaan, mutta siinähän ei sinänsä mitään uutta ja ihmeellistä ole. Eihän kaikki voi tykätä ensisilmäyksellä minusta, kuten en minäkään kaikista. Aikaa myöten koin (ja koin vielä viime perjantaihin asti), että ollaan kumminkin alettu tykkäämään toisistamme persoonina kun ollaan tutustuttu paremmin. Kuvittelisin sentään huomanneeni, jos toinen olisi jotenkin valheellisesti "lämmennyt" ajan mittaan - varsinkin kun ei hänen olisi mitenkään tarvinnut. Oltais me voitu elää tilanteessa myös hyvin neutraalisti ja tykkäämättäkin.
Hämmästyttävän usein minä muuten nykyään erehdyn ihmisten suhteen. Viimeisten parin vuoden aikana alvariinsa. Mihin mun intuitioni on kadonnut?! Oli miten oli, ja oli sitten tavallaan osittain vahinkoakin tai ei, mutta aika paskamaisen ja hyvinkin vahingoittavan tempun tämä henkilö mulle teki. En oikein usko vahinkoonkaan, koska sen on pitänyt itse vartavasten pistää juttu alulle - motiiveja voin vain ihmetellä! Vittu.

Tänään taas sain balsamia haavoille ihan toisaalta ja toiseen asiaan liittyen. Sain sellaisen positiivisen hmmm... tunnustuksen / palautteen / mikä vaan nyt ympäripyöreimmältä kuulostaa, jota en olisi mitenkään osannut odottaa! En ikinä siltä taholta, en millään! Kerrankin se että itse olen hyvin anteeksiantavainen ja auliisti myönnän ihmisille uuden tilaisuuden, palkittiin aidosti! Tuli erittäin hyvä mieli, vaikkei tämä millään muotoa korvaakaan sitä tuhoa, jota tuo toinen sai aikaan. Tämä ei ole sellainen juttu. Onpahan vain erittäin mukava mielenkohentaja!

Eihän se sitten hassumpaa ollutkaan! Oikeastaan se oli nimenomaan sitä, tuli naurettua 2 tuntia putkeen niin etten toista yhtä hauskaa parituntista muista viettäneeni suunnilleen ikinä :) Hauskimpia teatteripläjäyksiä mitä olen kuunaan nähnyt. Repeilin ihan tikahtumiseen saakka, hyvä etten tukehtunut kuoliaaksi kun vetäisin omaa sylkeäni (no kenenkäs muunkaan...?) väärään kurkkuun! Ilmakin muuttui iltapäivällä ja iltaa kohden suorastaan morsiameksi, jopa tällainen vilukissa tarkeni ulkona lyhythihaisessa - tosin asiaa luultavasti edesauttoi ennen ruokaa, ruuan kanssa ja ruuan jälkeen nauttimani sisäinen villapaita. Viini etenkin oli ihan tolkuttoman hyvää, piti oikein ottaa nimi ylös seuraavaa Alkossa asiointia varten. Ruoka oli taivaallista ja koko ilta oli varsinainen tuhannen taalan terapiaistunto - kannatti nostaa pärsse ylös tästä penkistä! Mihinkään yökerhoilotteluun en kumminkaan innostunut, vaan kompuroin mieluusti kotsaan hyvän sään aikana - kuten aina.

Yksi huono puoli on miespuolisen ystävän kanssa rilluttelussa. Kaikki potentiaaliset silmäpelikaverit hylkäävät minut heti huonona vaihtoehtona, kun näkevät seuralaiseni. Koitan aina monestakin syystä pitää tähän ystävääni riittävää fyysistä etäisyyttä kun ollaan liikenteessä, mutta taitaisi olla liioittelua mennä eri pöytään istumaan väliajalla... Tänäänkin missasin hyvän sauman, lupaavan silmäpelin alun. Kivan näköinen ja oloinen kolli, jonka kanssa vaihdettiin muutama pitkä katse ennen kuin avekkini tuli ja sotki paletin. Tahattomasti. Tai tahallisesti, joskus minusta vähän tuntuu... No, ehkä sentään kuvittelen itsestäni taas vähän paljon liikoja.

Hei, nyt tulee radiosta Ilonan Kesäpano!! Kuka muistaa vielä? Enpä ole tätä vuosiin kuullutkaan, ihana kesäfiilis! Näinköhän sitä täksi kesäksi onnistuisi jonkinlaisen romanssinpoikasen kehittelemään? Edes sen kesäpanon.

"Tuulessa me keinutaan,
katsellaan satamaa
Laiva huutaa, sinä huudat
korvaan, että rakastat,
korvaan, että rakastat
Laskun sulla maksatan..."    

Ei. Se ei ole kirjoitusvirhe, vaan harkittu ratkaisu. Päätin olevani liian vanha olemaan enää neiti, eikähän kerran avioeronnut nainen mikään neiti oikeastaan edes ole, vaikka näyttäisikin ulkoisesti alaikäiseltä. En halunnut vaihtaa nimimerkkiäni Rouvaksikaan, en myöskään Uusioneidiksi. Mielessäni kävi Jämä, mikä olisi sinänsä ollut varmaan kaikein kuvaavin, mutta päädyin nyt sitten kääntämään vain Neidin Niediksi. Nieti Marple. Vanhat tutut kyllä ymmärtänevät miksi juuri Marple ja kaikille muille se selittyy epäilemättä ennen pitkää... Niin että vielä kerran toivotan kaikki uudet sekä vanhat naamat tänne puheiden pesään, tarina jatkuu taas uusin voimin - nyt ilman salasanaa! Voi hurja.

Kankkunen on myös aika hurja. Kuinka ollakaan tulin eilen nykäisseeksi taas kunnon kalsarikännit, kun olin pitkästä aikaa sekä vapaa velvoitteista että lapseton. Tänään olisi luvassa pitkän kaavan syömingit & kesäteatteria, mutta kun katsoo ulos ikkunasta, halut kyseiseen kulttuuritoimintaan vähenevät kyllä ratkaisevasti... Pakko kai se on suoriutua, kun kerran (kalliit) liput on hankittu jo ajat sitten ja kaverikin on stagella ja toinen kaveri tarjoaa mulle sen lipun. Ei kyllä huvittaisi yhtään. Ei muuta kuin kumpparit jalkaan, pilkkihaalarit ylle ja kokovartalokortsu päälle!

Aloittelen näköjään tätä uutta tulemistani vähän varovaisesti, Siperia on opettanut Nietiä... Ketään tuskin kiinnostaa, mutta kerron silti että menen nyt suihkuun ja harkitsen huolellisesti sitä missä määrin voisin kenties avautua eräästä asiasta. Ehkä annan palaa promillepäissäni taas kun kotiudun illalla/yöllä, siihen saakka näkemiin ja kuulemiin!

Kesä ei ole kunnolla edes alkanut, kun jo palaan tänne tauolta... En sentään maitojunalla enkä häntä koipien välissä :) Tuli vaan ikävä tätä blogia ja teitä kaikkia jo nyt! Kuten epäilemättä olette huomanneet, olen piilottanut kaikki tekstini sieltä viime syksystä saakka omiin henkilökohtaisiin arkistoihini, mutta teki mieleni palata tänne taas ruikuttamaan, siksi pistinkin koko kuosin uusiksi - uuden alun kunniaksi! En vielä tiedä mitä tälle blogilleni teen, jatkanko salasanan takana vai vapauttaisinko tämän taas kaiken kansan nähtäväksi ja luettavaksi. Aika vähän olen netissä kyllä viimeaikoina pyörinyt, on ollut niin paljon kaikenlaista. Enimmäkseen töitä, töitä ja töitä. Loman alkuun on vielä reilusti yli kolme viikkoa, mutta lasken suunnilleen jo tunteja!

Ja mitäs muuta... ei mitään. Ja toisaalta kaikkea. Miksikäs tämä nyt olisi tässä kuukauden aikana muuttunut? Ei miksikään. Niskan kanssa näyttää vahvasti käyneen samalla tavalla kuin Kollinkin kanssa, eli arvannette tilittämättäkin.

Tässä välillä ehti olla erään kivuliaan eron vuosipäiväkin, joka ainakin minulta itseltäni livahti ohi ihan huomaamatta! Kuvitelkaa, en edes muistanut koko päivämäärää ja lopulta jälkikäteen muistaessani jouduin jopa arpomaan kahden päivän välillä, että kumpikohan se nyt olikaan...? Päiväkirjasta piti oikein tarkistaa. 2 vuotta. Erosta on todellakin jo kaksi vuotta. Toisinaan se tuntuu iäisyydeltä, toisinaan erinäisistä tilanteista johtuen se kaikki tuntuu edelleen hyvin tuoreelta.

Että sellaista. Täällä mä nyt sitten taas olen, saas nähdä mihin suuntaan tästä lähdetään! Voihan olla että saan horista tästedes täällä ihan vain yksinäni, kun kaikki ovat jo luopuneet toivosta... Toisaalta kyllähän te minut jo tunnette, tiesitte että kyllä se routa porsaan kotiin ajaa - eikö?! :)